Rauno Pääkkönen haastoi minut kirjoittamaan uusiutuvien energioiden riskeistä ja työhygieniasta. Uusiutuvaa energiaa saadaan auringosta, tuulesta, veden liikkeestä, maalämmöstä, geotermisestä energiasta ja bioenergiasta. Koska työympäristö käsittää uusiutuvien energioiden saralla paljon erilaisia työtehtäviä, voi altisteiden ja riskitekijöiden joukko olla hyvin moninainen. Paljon työntekijöitä huolehtii siitä, että uusiutuvien energioiden avulla saadaan tuotettua kuluttajille mm. sähköä, lämpöä, kemikaaleja ja polttoaineita. Kuluttaja ei tule ajatelleeksi näitä työtunteja ja riskejä mitä energiantuotannossa voi esiintyä. Yleensä energiansaantia, tai sen saamattomuutta tuleekin ajatelleeksi vain sähkökatkojen aikana, kun uusiutuvalle energialle pitää etsiä vaihtoehtoista energiaa, kuten tulta kynttilään. 

Aurinkoenergian riskit työntekijälle liittyvät mm. aurinkopaneelien tuotekehitykseen, valmistukseen ja asennukseen. Tuotekehityksessä pyritään kehittämään aurinkopaneeleja niin, että niillä saadaan tuotettua enemmän energiaa. Avainsanana tähän tuotekehitykseen tuntuu olevan uusien materiaalien (aurinkokennometallien) valinta ja tällöin voidaan altistua metalleille kuten arseenille ja kadmiumille. Metalleille (arseeni, kupari ja seleeni) ja vähän erikoisemmillekin metalleille (indium ja gallium) ja kvartsille voidaan altistua myös aurinkopaneelien valmistuksen aikana. Aurinkopaneelien asennuksen riskit liittyvät korkealta putoamisiin ja sähkövirtojen vaaroihin. Aurinkopaneelithan pitää sijoitella niin, että aurinkopaneelit ovat ”auringossa” mahdollisimman monta tuntia päivässä, jolloin korkealla sijaitsevat kattopinnat puoltavat hyvin niiden sijoittelua. Aurinkopaneelien vioittumiseen esimerkiksi tulipalotilanteissa on kuvattu liittyvän myös jännitevaara. Aurinkopaneelien kytkeminen irti verkosta ei pysäytä aurinkokennojen energiantuottoa, jolloin palomiehet tai sammuttajat voivat olla jännitevaarassa aurinkopaneeleilla varustettujen kiinteistöjen sammutustöissä. 

Jos tai kun tuulee, tuulesta saadaan energiaa talteen tuulivoimaloiden avulla. Tuulivoimaloissa riskit liittyvät siihen, että tuulivoimalan lapa on rikkoutunut tai irronnut turbiinista, lavasta on irronnut jäätä ja nämä ovat tippuessaan voineet osua työntekijöihin. Tuulivoimalat tarvitsevat myös huoltoa ja korjausta, joiden aikana työntekijöillä on riski pudota alas tuulivoimalasta, etenkin kovan tuulen vuoksi. Korjaustyövaiheissa on myös tulipalon vaara, kun voimaloissa tehdään hitsaustöitä. Jos työtapaturmia sattuu, ensiavun saaminen korkealle tuulivoimalaitokseen voi tuottaa hankaluuksia.

Vesivoiman hyödyntämisen riskit liittyvät patojen rakentamiseen, jolloin erittäin suuria määriä maata siirretään paikasta toiseen, tehdään raudoitustöitä ja valetaan betonia. Tällöin on mahdollista altistua pölylle, metalleille, kvartsille, pakokaasuille ja melulle eli hyvin perinteisille altisteille. Jotta altistumisasia ei olisi niin yksinkertainen vesivoimalaitoksilla eri puolilla maailmaa, oireita työntekijöille on aiheuttaneet myös vesiperhoset. Työperäinen vesiperhosallergia oli erään tutkimuksen mukaan määritelty olevan merkittävä terveysongelma kyseisessä työkohteessa (Kanadan Manitobassa).

Maalämpöä (maankuoreen sitoutunut lämpö) käytetään ehkä tunnetummin rakennusten lämmittämiseen ja/tai viilentämiseen, mutta myös sähkön tuottamiseen, jolloin maahan tai veteen sitoutunutta energiaa hyödynnetään. Energia saadaan maan pinnalle rakennuksiin mm. maahan porattujen putkistojen, lämmönsiirtonesteen ja lämpöpumpun kompressorin avulla. Sähkön tuotannossa (geoterminen energia eli maankuoreen johtuvaa energiaa) hyödynnetään mm. kuumiin lähteisiin kulkeutuvaa kuumaa vettä tai höyryä, jotka johdetaan pumppujen avulla turbiiniin sähkön tuottamiseksi. Geotermiseen energiaan liittyviä vaaroja on kuvattu esiintyvän järjestelmän asentamisen ja korjaustyövaiheiden aikana, jolloin putkistoja varten tehdyt kaivannot ovat romahtaneet. Työntekijöiden on kuvattu altistuvan kvartsille maansiirtotöiden, betonin porauksen, hionnan ja leikkauksen aikana. Tällöin altistutaan myös pölylle. Sähkövirtojen vaaroja on kuvattu sähköpumppujen huollon ja korjauksen aikana. Koska monet geotermisen energian putkistot on tehty metallista, voidaan metalliputkien hitsauksen ja leikkauksen aikana altistua myös putkien ja hitsauspuikkojen metalleille sekä UV-valolle.

Uusiutuvat puuperäiset energianlähteet ovat entistä tärkeämmässä asemassa sähkön- ja lämmön tuotannossa Suomen voimalaitoksissa, joiden huoltotöissä työskentelee noin 5000 työntekijää vuosittain, jotta voimalaitokset toimisivat moitteettomasti talviaikaan. Väitöskirjassani (Occupational Exposure to Components of Biomass-fired Power Plant Ash) käsittelin biomassaa polttavien voimalaitosten huolto- ja kunnossapitotyöntekijöiden altistumista voimalaitostuhkan sisältämille komponenteille. Tutkimuksen tulokset osittivat, että biopolttoaineet, pohja- ja lentotuhkat sisälsivät viittätoista metallia mm mangaania, alumiinia, kromia, nikkeliä, lyijyä, arseenia, kadmiumia ja berylliumia, jotka voivat olla vaarallisia työntekijöille. Tutkimuksen tulokset osoittivat työskentelyalueiden ilman pölypitoisuuksien olevan moninkertaisia kattiloiden huollon ja tuhkan poiston aikana verrattuna pölyn haitalliseksi tunnettuun pitoisuuteen. Työvaiheiden aikana myös alumiinin, mangaanin, lyijyn, kadmiumin ja berylliumin pitoisuudet ilmassa ylittivät näiden raja-arvot. Työntekijöiden metallialtistuminen näkyi myös työntekijöiden virtsanäytteissä työpäivän jälkeen. Työntekijöiden iholta otettujen näytteiden tulokset osoittivat selkeästi, että työntekijöiden käyttämät työvaatteet eivät suojaa työntekijöitä tuhkapölyn lyijyltä ja tuhkapölyn arseeni, kadmium, nikkeli ja lyijy voivat kontaminoida työntekijöiden kädet työvaiheiden aikana käsineiden käytöstä huolimatta. Työntekijöiden altistumista voimalaitostuhkassa oleville raskasmetalleille voidaan vähentää käyttämällä oikeanlaisia henkilönsuojaimia kattilan sisällä tehtävien työvaiheiden aikana. Toisin sanoen työntekijöiden tulisi käyttää näissä työvaiheissa pitkiä nahkakäsineitä, hupullisia työvaatteita ja kokonaamarilla ja puhaltimella varustettuja hengityksensuojaimia, joissa on happamille ja emäksisille kaasuille sekä höyryille ja pölyille tarkoitetut suodattimet (A2B2E2K2-P3).

Yhteenvetona uusiutuvien energioiden riskeistä ja työhygieniasta voisi sanoa että uusiutuvat, bio- tai geo- eivät ole välttämättä synonyymejä kaikelle hyvälle ja turvalliselle, vaan näissäkin asioissa on monia puolia, jotka pitäisi ottaa huomioon. Monilta vaaroilta ja riskeiltä voitaisiin välttyä, jos hankkeiden suunnitteluvaiheesta lähtien työntekijöiden terveys- ja turvallisuusasiat olisivat hankkeen onnistuneen toteutuksen kannalta se tärkein asia.

Mika Jumpponen, FT
Työterveyslaitos

Pidän vuosittain muutaman tunnin luennon fysikaalisista tekijöistä Tampereen teknillisessä yliopistossa (TTY) ja Tampereen ammattikorkeakoululla. Kemiallista puolta Tampereen seudulla ovat opettaneet viime aikoina Eero Priha, Ilpo Ahonen ja Markku Linnainmaa. TTYn luentosarjan koordinaattori oli pyytänyt opiskelijoilta kirjallista palautetta luennoistani. Sain palautteissa kolme mielenkiintoista asiaa työhygieniasta. Nämä eivät olleet yksittäisiä mielipiteitä, vaan samaa kirjoittivat useat vastaajista.

Mainitsin TTY luennollani, että peliteollisuuden työntekijöillä ja pelejä harrastavilla on todettu kuulovammoja, kun pelin tuoksinassa kaiuttimet tai kuulokkeet kytketään niin, että äänenvoimakkuus kasvaa suureksi. Tämä herätti heti keskustelun myös muusta virtuaalimaailman aiheuttamasta kuormituksesta sekä huonoista ergonomisista asennoista, mitä pelatessa tai läppäreitä käytettäessä tulee.

Toinen huomiota saanut asia oli keskustelumme siitä, miten asiat ovat tutkimusten valossa ja miten asiat koetaan. Totesin, että tutkimusten mukaan altistuminen vähenee loivasti, mutta asioiden haitallisuuden kokeminen vuorostaan loivasti lisääntyy, niin kuin on voitu todeta Työterveyslaitoksen työpaikoille tekemissä kyselyissä. Tuntui, että monille kuulijoille tämä oli uutta ajattelua, kun ei enää esiteltykään puhtaasti fysikaalisesta tai tekniikan maailmasta lähtevää dataa, vaan yhdistettiin siihen ihmisen kokemus. Samalla käynnistyi heti myös keskustelu siitä, miten pitäisi suhtautua meluherkkään, sähköherkkään tai sisäilmastosta kärsivään henkilöön. Olen puhunut tästä monessa muussakin yhteydessä ja minulle vahvistuu ajatus siitä, että työhyvinvoinnin viitekehyksessä myös kokemuksellisuus pitää ottaa huomioon. Kuitenkaan pelkän kokemuksen varaan ei pidä mennä, kuten ympäristöasioissa on joskus vaarana. Minusta tässä tullaan yhteen työhygieenikon haasteista eli siihen, että todellinen tieto pitää osata erottaa spekulaatioista ja ihmisten kokemuksellisuuteen pätevät samat lainalaisuudet.
Laitan tähän poikkeuksellisesti pari viitettä, missä olen edellä mainittuja asioita tarkastellut paremmin. Artikkelit on saatavissa minulta, jos niitä ei pääse muualta lukemaan.

1. Pääkkönen R: Kokemus ja tieto ympäristöasioissa, Ympäristö- ja terveys-lehti 6/2017, 44-47.
   
2. Pääkkönen R & Sauni R: Impulssimelu ja kuulonsuojelu. Akustiikkapäivät Espoo Korpilampi 24.-25.8.2017. Suomen akustinen seura.

Kolmas asia, mitä jäin miettimään, olivat opiskelijoiden kokemukset suojainten käyttämisestä, mitä he olivat huomanneet töissä ollessaan. Keskustelimme eri suojainryhmistä ja huomasin, että työpaikoilla suojainten käyttämisen asenteissa olisi parantamisen varaa, mutta myös opiskelijoiden osaaminen suojaimiin liittyen ei ollut hyvä. Ilmeisesti hekään eivät olleet saaneet riittävää perehdytystä suojaintensa käyttöön tai eivät olleet pystyneet vastaanottamaan saamaansa tietoa työpaikalla.

Vuorovaikutus opiskelijoiden kanssa on virkistävää ja työhygieenikoilla on paljon annettavaa. Minulla on tänä vuonna ollut etuoikeus olla Karl Gummessonin väitöstilaisuuden arviointilautakunnassa KTHssa Tukholmassa ja Mika Jumpposen vastaväittäjänä Itä-Suomen yliopistossa Kuopiossa. Molemmat väitöskirjat sivuavat työhygieniaa ja vievät työhygieniaa eteenpäin. Suosittelen ainakin vilkaisemaan niiden tiivistelmiä. Väitöskirjat löytyvät tekijöidensä nimillä netistä. Haastan tässä Mika Jumpposen kertomaan ajatuksistaan uusiutuvien energioiden työhygieniakysymyksistä.

Loppuun haluaisin vielä sanoa kiitokseni Suomen Työhygienian Seuralle – erityisesti Miljalle ja Jaanalle, jotka hankkivat minulle työympäristön erityisansiomitalin. Puhelinsoitto asiasta tuli minulle täytenä yllätyksenä kesken ampumaradalla pidettyä kokousta niin, että melkein hukkasin ammatillisen osaamiseni vähäksi aikaa.
Rauno Pääkkönen

Työhygieniaseurojen kv-yhteisön, IOHAn (International Occupational Hygiene Association) hallitus kokoontuu kahdesti vuodessa, ja STHS:lla on ollut tapana, että puheenjohtaja osallistuu toiseen näistä kokouksista. Tänä vuonna edullista lähikokousta ei ollut tarjolla, vaan vaihtoehdot olivat AIHceEXP Seattlessa USA:ssa (www.aihce2017.org)  ja Medina Kolumbiassa. Espanjankielinen kongressi olisi varmaan ollut mielenkiintoinen, mutta luultavasti valintani oli kuitenkin järkevä kielellisesti, sisällöllisesti ja turvallisuuden kannalta, kun kävin Seattlessa.
 
Yhdysvalloissa on valtavasti työhygieenikoita. Tällä kertaa konferenssiin ilmoittautuneita oli yli 4200. Samalla kaikki kymmenet komiteat, vapaaehtoistyöryhmät, action groupit, jne. pitävät kokouksiaan. PDC-kursseja on kymmenittäin. Eurooppalaisia oli tosi vähän, ja toisen suomalaisen löysin Gasmetin messuosastolta, jossa huomio kiinnittyi tuttuun aksenttiin. Amerikan myyntijohtaja on Kanadassa asuva suomalainen Mirja.
 
Ohjelmaan kuului siis IOHA:n hallituksen kokous, Communications Committeen kokous, OHTA:n vuosikokous (Occupational Hygiene Training Association), epävirallisempi palaveri norjalaiskolleegan kanssa sekä varsinainen konferenssi. Ohjelma on hyvin laaja ja monipuolinen. Kaupallista näkökulmaa ei piilotella, vaan sessioiden vetäjät ja puhujat ovat hyvin usein yritysmaailmasta. Silti tieteellinen taso voi olla todella korkea.
 
Muutamina poimintoina voisi mainita session uusista valmistustekniikoista, joista tutuinta lienee 3D-printtaus. Vaarallisten kemikaalien korvaamisesta oli hyvin interaktiivinen sessio, jossa jouduimme pöytäkunnittain miettimään substituutioasioita business case –hengessä. Hyvin opettavaista.
 
Hazard banding on kovasti tapetilla, NIOSH on tuottanut perusteellisen dokumentin aiheesta ja Euroopassa on myös aihetta tutkittu. Aihe hyppäsi niin monessa paikassa vastaan, että ehkä meidänkin tulisi siihen tutustua täällä Suomessa.
 
Olin myös kuuntelemassa esitystä behavioural based safetysta, koska arvelin että aiheesta olisi hyvä saada silmänavarrusta. Tällä kertaa hieman petyin, kun esimerkkinä käytettiin turvavöiden käytön lisääntymistä vuosikymmenten mittaan. No onko se nyt ihme jos käytetään, kun käyttämättömyydestä alettiin sakottaa! Entä kun rangaistus ei ole vaikuttamiskeinojen joukossa? Entä kun kyse ei ole selkeän onnettomuuden välttämisestä vaan pitkäaikaisen altistumisen vähentämisestä?
 
Ihmisillä oli kovasti sanottavaa, kalvoilla oli lähes poikkeuksetta liikaa tavaraa, eikä keskusteluille juuri jäänyt aikaa. Pisteet tästä meidän työhygienian päiville, meillä on teknisesti laadukkaammat esitykset, eikä sisältökään kyllä kalpene.
 
Exhibition on ehkä tuplasti isompi kuin Tampereen turvallisuusmessut, vaikka tässä näyttelyssä keskitytään vain työhygieniaan. Mittalaitteita, kirjoja, konsulttipalveluja, hiukan suojaimia, laboratorioita, ja vaikka mitä. Toistakymmentä yliopistoa esittelevät työhygienian opintomahdollisuuksiaan. Voin kuvitella minkälaisia rytmihäiriöitä käytännön mittaushommia tekevät hygieenikot saavat päästessään hiplaamaan kaikkia uutuustuotteita.  
 
Palkintoja jaettiin aamiaistilaisuudessa ”Mark of Excellence Breakfast” oikeasti aamuseitsemältä. Huomionosoituksia oli kymmenittäin elämäntyöstä parhaisiin postereihin. Mainittakoon nyt tutuimmasta (ja eurooppalaisesta) päästä biomonitorointiguru John Cocker UK:sta. Ihon läpi imeytymistä vuosikymmenet tutkineelle Wil ten Bergelle myönnettiin Yant Award, eli palkinto ei-amerikkalaiselle, hienon elämäntyön tehneelle henkilölle. Tällaisen palkinnonhan on ainoana suomalaisena saanut Pentti Kalliokoski. Kävin kuuntelemassa molemmat palkintoesitelmät ja pitää sanoa että ei ne tunnustukset väärille henkilöille menneet.
 
Kaiken kaikkiaan meidän seuran koulutuspäivillä ei ole mitään hävettävää tasossa verrattuna ameriikanserkkuihin. Mittakaava on toinen, mutta meillä on aivan loistavaa, tieteellisesti validia ohjelmaa aina, ja todella hyvä meininki. Mittakaavaerosta toimii esimerkkinä iltavisiitti, jonne USA:n sisarjärjestön AIHA:n isot pomot kutsuivat IOHA:n hallituksen. Paikkana hallituksen käytössä ollut sviitti hotellin 33. kerroksessa. Jossain vaiheessa hovimestari (!) pyyteli anteeksi kun shampanja on loppu ja ehdotti tilalle valkoviiniä. Siihen suomalainen vastaa tietysti että joo. Seuraava kysymys oli: Savingnon Blancia vai Chardonneyta?  Aussikolleegoille mainitsin, että Suomen ”konferenssissa” kysytään korkeintaan että otatko kaljan vai etkö ota.
 
Isossa maailmassa on ison maailman elkeet, mutta on ne murheetkin näillä isompia. Kuulin, että liput, kansallislaulut ja torvisoittokunnat oli jätetty kotiin, koska työhygieenikkokunta on hieman erimieltä ”nykyhallinnon” kanssa, kuten poliittisesti korrektisti sanovat. Nykyhallinto oli muutenkin aihe mitä en hirvinnyt ottaa esille missään keskusteluissa. Eivätkä itsekään aloittaneet.
 
Seuraava AIHceEXP tapahtuma on Philadelphiassa, mutta toki vetäisin hieman kotiinpäin ja suosittelisin ennemminkin IOHA2018 konferenssia Washington D.C.ssa https://www.aiha.org/events/IOHA2018/Pages/default.aspx. Seura myöntää stipendejä kun vaan niitä haetaan!

Kesäisin terveisin pj-Milja
 

Usein ajatellaan, että tohtorin tutkinto ajaa sinua uralla eteenpäin ja avaa uusia mahdollisuuksia. Ehkä se sitä pitkällä tähtäimellä tekeekin, mutta tällä hetkellä tämän tuoreen tohtorin tuntoja leimaa hyvin pitkälti epävarmuus tulevasta. Minua tuntemattomille kerrottakoon, että väittelin marraskuussa 2015 ja olen siis katsellut maailmaa tohtorin silmin nyt reilun vuoden. Olen tehnyt tähänastisen urani (reilu 10 vuotta) pääasiassa yliopistomaailmassa ja pääsääntöisesti täällä on ollut ihan kivaa. Eli jatkaakin voisin. No, työsopimus on määräaikainen ja jatkumisen edellytyksenä on ulkopuolinen rahoitus.

Tuumasta toimeen ja hakemuksia tekemään. Erilaisten hakemusten kirjoittamiseen onkin mennyt iso osa työajasta kuluneen vuoden aikana. Valitettavasti hyväkään hakemus ei tänä päivänä välttämättä tuo leipää pöytään. En tiedä pitääkö syyttää valtion leikkauksia vai mitä, mutta tilanne on se, että tutkimusrahaa on entistä vaikeampi saada. Otetaan esimerkiksi säätiöt, koska sieltä tuoreen tohtorin on helppo rahaa hakea – ei välttämättä saada. Säätiöt saavat mielettömät määrät hyviä hakemuksia, joista pitäisi parissa kuukaudessa päättää, ketä rahoitetaan. Tässä esimerkkivastaus eräältä säätiöltä ”Hyvä Hakija, Kiitos apurahahakemuksestanne. Valitettavasti ette tällä kertaa ole apurahansaajien joukossa. Saimme yli 6 300 hakemusta, joka on enemmän kuin koskaan aikaisemmin.” Kysymys viisaammille: Millä erotut tästä massasta? Päätöksiä ei perustella, joten et oikein tiedä miten parantaa hakemustasi, jotta ensi kerralla tärppäisi. Lisäksi säätiöiden myöntämät apurahat ovat tyypillisesti vuoden mittaisia, joten jos vaikka onnistuisitkin apurahan saamaan, niin aloitapa sitten sama rumba kohta uudelleen… Tämä kaikki hakemuksien tekemiseen käytetty aika on tutkimukselta pois. Yksi vaihtoehto tuoreelle tohtorille on lähteä postdokkaamaan ulkomaille. Vuosi pari maailmalla avartaa ajattelua ja auttaa uralla eteenpäin. Itse asiassa kansainvälinen kokemus on tänä päivänä välttämättömyys, mikäli aikoo yliopistouraa jatkaa. Akateemisen uran ns. Tenure Track-paikkoja täytettäessä etusijalla ovat ne, joilta löytyy post doc –kokemusta maailmalta. Myös rahoittajan näkökulmassa painottuu nykyisin kansainvälinen kokemus – jos mielii esim. Suomen Akatemian tutkijarahoitusta saada, niin hakemuksessa pitää olla mukana kansainvälinen liikkuvuus. Tähän post doc -vaihtoehtoon minäkin sitten kallistuin ja nyt väännän apurahahakemuksia post doc –vuotta varten. Puolet matkakassasta olen onnistunut saamaan kasaan ja toiveissa on saada loputkin. Mutta siltä varalta, että ulkomaan vuosi ei onnistukaan, niin rahoitusta pitäisi hakea tietysti myös kotomaan tutkimukseen.
 
Tutkimusrahoituksen saamisen tiukentuminen ja huoli huomisesta ovat saaneet aikaan sen, että olen alkanut miettiä, josko sitten lähtisi töihin ihan muualle? Opiskeluaikanani meille mainostettiin töitä alalla riittävän ihmisten eläköityessä. Tosin tänä YT-aikana tilanne lienee erilainen, sillä viime vuosien lukuisat irtisanomiset meidänkin alamme tutkimuslaitoksista ovat vähentäneet työpaikkoja melkoisesti. No, katsotaan kuitenkin… avoimet työpaikat -> Pohjois-Savo -> sisäilma ja työhygienia -> tuloksia nolla. Ehkä muualla Suomessa avoimia paikkoja olisi, mutta miehen vakituinen työ ja turvaverkko Pohjois-Savossa nostavat kynnystä hakea töitä toiselta puolelta Suomea huomattavasti. Lisäksi osa tohtoreille sopivista työpaikoista lienee ns. piilotyöpaikkoja, jotka löytääksesi sinun täytyisi vaan tuntea oikeat ihmiset ja osata markkinoida osaamistasi.
 
Tällä kirjoituksella haluan nostaa esiin sen, että vaikka tohtorin hatun saaminen on huima suoritus ja näyte sinnikkäästä ja kovasta työstä, ei se tässä yhteiskunnassa välttämättä vielä takaa mitään. Tästä kertonee myös työttömien tohtoreiden kasvava määrä. Uskallan väittää, että en ole ainoa tuore tohtori, joka painii samojen epävarmojen tulevaisuudennäkymien kanssa ja etsii omaa lokeroaan. Olen edelleen innoissani työhygieniasta ja koen turvallisen työympäristön olevan jokaisen oikeus. Vaikka intoa tehdä tämän alan työtä onkin, epävarmuus jatkosta huolettaa aina välillä. Perheellisenä ja asuntolainaisena olisi ihan kiva, että tietäisi töitä ja palkkaa riittävän. Toki työn tekemisen kulttuuri on muuttunut viime aikoina muuallakin epävarmempaan ja määräaikaisempaan suuntaan. Onko meidän vaan hyväksyttävä tämä kehitys ja opittava elämään epävarmuuden kanssa? Pitääkö meidän kehittää itsemme ”multitaskaajiksi”, jotka mukautuvat sujuvasti työstä toiseen?
 
Tässä blogisarjassa on ollut tapana haastaa seuraava kirjoittaja. En osaa nimeltä mainita ketään, mutta haluaisin kuulla miten yritysmaailma näkee tuoreiden (ja miksei myös kokeneempienkin) työhygienian alan tohtoreiden potentiaalin työmarkkinoilla.

Maija Leppänen, tutkija, Itä-Suomen yliopisto
 

Tähän blogivuoroon oli varsinaisesti haastettu Kulta-Jaana Kittilän kaivosmailta, mutta onhan se ymmärrettävää, että kun työhygieniaan pääsee uppoutumaan oikein kunnolla, ei aikaa tahdo jäädä mihinkään muuhun. Käytän siis tilaisuutta hyväkseni uudehkon puheenjohtajan ominaisuudessa ja tuon jotain omia ja lainattuja ajatuksia esille. 
 
Tosiaan Kyösti teki täydellisen ihmislukon Vantaan vuosikokouksessa 2015, eikä millään maanitteluilla suostunut enää jatkamaan puheenjohtajan pestiään. En tiedä mitä jälkiruokaani oli tiputettu, mutta löysin itseni sitten tästä hommasta. Eipä silti, jos jotain seuraa pitää olla vetämässä, niin olkoon sitten tämä. Suomen Työhygienian Seurassa on vähintään Suomen mukavimmat ihmiset jäseninä. Työhygieenikkoporukoissa verkostoituminen on aitoa ja kaveria aina autetaan. Nuorempia kolleegoja paitsi opastetaan myös tarvittaessa kuunnellaan arvostavasti. Piiri on pieni mutta yhdessä olemme enemmän kuin osiemme summa.
 
Varsinaisia täyspäiväisiä työhygieenikoita ei ole isoa määrää näin pienessä maassa. Seuran jäsenistössä on jo varsin mukavasti myös sisäisen työhygieenikkoutensa itsestään tunnistavia, vaikkakin työnkuvaltaan vähän laaja-alaisempia henkilöitä. Usein erilaisten EHSQ jne. –henkilöiden työnkuvaan sisältyy työympäristöasiat ja työhygieniastakin pitäisi jotakin ymmärtää. Meidän pitää Seurana pitää itsestämme enemmän meteliä ja verkostoitua entistä enemmän ympäröivään maailmaan, jotta nämä ”lähialueasiantuntijat” saataisiin mukaan. Siitä olisi hyötyä kaikille osapuolille. 
 
Työhygienian tulevaisuutta on pohdiskeltu kovasti viime aikoina. Rauno Pääkkönen on ottanut asian erityisesti sydämeensä, mutta kaikkia jäseniä kannustetaan osallistumaan visiointiin edelleen. Seuran koulutuspäivillä Tampereella sitä yhdessä harrastettiinkin. Rauno on lisäksi haastatellut lukuisia sidosryhmien edustajia ja tämä työ vielä jatkuu.
 
Tampereen tulevaisuuskävelystä voisi nostaa esiin yhden havainnon, joka toistui lähes kaikkien kanssa keskustellessa. Nykymaailman blogikratiassa, missä kuka tahansa näppäintaitoinen voi ryhtyä nettiasiantuntijaksi, altistumisen arvioinnin tärkeys ja riskinarvioinnin periaatteet usein unohtuvat. Meitä työhygienian ammattilaisia tarvitaan priorisoimaan vaaratekijöitä ja tuottamaan luotettavaa tietoa päätöksenteon tueksi yrityksistä yhteiskunnan päättäjiin asti. Miksipä emme voisi tarjota asiantuntemustamme kansalaistenkin käyttöön. Kaikenlainen aktiivisuus on kannatettavaa.
 
Työhygienian kuolemaa on aina silloin tällöin ennusteltu, mutta toistaiseksi ne huhut ovat olleet ennenaikaisia. Välillä vedotaan siihen, että ”likaisia töitä” ei Suomessa enää tehdä, tai jos tehdään, niissä työympäristöasiat on ratkaistu ja kunnossa. Silti Suomessa edelleen on teollisuutta alihankkijoineen, jopa uusia teollisuuden aloja on kehittynyt (kaivosbuumi) ja syntyy (biotuotteet ja –energia). Kaikkien tulee asua jossain (rakentaminen ja
rakennusteollisuus), syödä jotain (maatalous ja elintarviketeollisuus), liikkua paikasta toiseen (moottoriajoneuvojen huolto ja korjaus, infrastruktuurin ylläpito). Työpäivän päälle konttorityöläinenkin haluaa pestä pölyt itsestään ja kodistaan (kemianteollisuus). Näitä esimerkkejä riittäisi, mutta idea selvinnee. Yllä mainituille toimialoille on yhteistä se, että teknologian kehittyminen on ollut valtavaa. Kehityksen vaikutus työntekijän terveyteen ja turvallisuuteen on jonkun selvitettävä. Se joku tarvitsee työhygieenistä osaamista, oli titteli sitten mikä tahansa. 
 
Toiseksi työhygieniaa on syytelty kapea-alaisuudesta; riskitekijöitä hallitsemalla ei vielä taata laajempaa hyvinvointia. Ei varmaan taatakaan, mutta on se tosi hyvä alku jos pölyt, melut ja haisut on poissa! Kun sairastumisen ja epäviihtyisyyden uhka väistyy, voi alkaa ylipäätään puhumaan työhyvinvoinnin kehittämisestä. Monien muistama Hannu Anttonen on viisas mies. Blogikirjoituksessaan tällä samalla palstalla hän muistutti terveyden ja talouden riippuvuudesta. Suora lainaus: ”Työhygieenikon kannalta kemian teollisuuden nousu
tärkeimmäksi vientiteollisuudeksemme ja kaivosteollisuuden onnistumiset ja epäonnet ovat tärkeitä viestejä. Siellä, missä riskinarviot on tehty huolella ja ammattitaidolla sekä arjen tavoitteet tunnistaen, onnistumiselle on kyetty luomaan hyvät edellytykset. Tapahtumat ovat myös osoittaneet vanhan totuuden: terveydellä ja taloudella on selkeä riippuvuus. Oikeat tavoitteet ja tunnusluvut ovat johtamisen ja toiminnan ydintä, ja niihin pääsy on nähtävä
investointina”.

Milja Koponen, STHS ry:n pj

Julkaistu alunperin syksyllä 2014
Heikkiä kiinnosti millaisiin saappaisiin astuin, kun kaksi vuotta sitten siirryin työhygienian asiantuntijaksi teräsyhtiö Outokummun Tornion ja Kemin tehdasalueille. Työtehtäviin sain syvällisen perehdytyksen edeltäjältäni, josta Leolle suuret kiitokset. Mutta valmiita saappaita en saanut ja oman työroolin löytäminen on ollut minulle mielenkiintoinen ja suuri haaste. Pikku hiljaa olen löytänyt työhygieenikkona oikean suhteen itseni, työyhteisöni ja organisaation välistä. Kuluneen kahden vuoden aikana olemme perinteisen työhygieenisen toiminnan lisäksi suunnitelmallisesti määrittäneet työhygienian tilaa ja kehittämistavoitteita, jotta toimenpiteet ja resurssit voidaan jatkossa kohdistaa kustannustehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti juuri niihin työhygieenisiin riskeihin, joilla todennäköisesti voisi olla jotain merkitystä.
Terästuotannon työympäristöt ovat tänä päivänä jatkuvassa muutoksessa, tuotantovolyymit vaihtelevat, uusia raaka-aineita, prosessilaitteita, tuotantotiloja ja teknologioita otetaan käyttöön. Kaikki tuotannon muutokset vaikuttavat työympäristöön sekä työolosuhteisiin ja myös altistumiseen. Vanhojen lisäksi uusia riskitekijöitä nousee esille viimeaikaisista tutkimustuloksista tai lainsäädännössä tapahtuvista muutoksista johtuen. Niin vanhat riittämättömästi hoidetut riskitekijät kuin uudet jostain muutoksesta johtuvat riskitekijät pitää jollain keinolla saada hallintaan ja samanaikaisesti edistää yhtiön tuottavuutta ja menestymistä. Kaiken tämän hallitseminen edellyttää lisää osaamista sekä viimeisimmän tutkimuksen ja lainsäädännön seuraamista. Aika vain ei tahdo riittää kaikkeen tuohon. Jotain töitä pitää siirtää myöhemmäksi tai jättää kokonaan tekemättä. Osaaminen ja kokemus kyllä kasvavat vuosien myötä, mutta työympäristöt altisteineen ovat tänä päivänä niin monimuotoisia, ettei yksin ole mahdollista osata ja hallita kaikkea. Samaa mieltä olen Heikin kanssa siitä, että verkottumisesta on tullut entistä tärkeämpi osa työtä. Jos tietää mistä apua voi kysyä, silloin on jo voiton puolella. Pitkät perinteet omaavassa yhtiössä oman haasteen tuovat, kuinka saada vanhat tavat ja käyttäytyminen muuttumaan, esimerkiksi kuulon- ja hengityksensuojainten käytössä. Kuinka opimme pois vanhasta. Mikään ei synny itsestään, vaan muutos vaatii järjestelmällistä suunnittelua ja ohjaamista sekä meiltä jokaiselta tahtoa muuttaa asioita. Kun tarpeeksi kauan jaksaa muutosta perustella, käyttäytyminen alkaa vähitellen muuttua, tai ainakin työhygieenikkona toivon niin.

Näin meillä Perämeren pohjukassa, mutta miten on asiat Lapin kultamailla? Seuraavaksi haastan Jaana Halmeen kertomaan positiivisista kokemuksistaan kaivoksen työhygieenikkona.

Sakari Junttila
Työhygieenikko Perämeren pohjukan terästehtaalta

Julkaistu alunperin toukokuussa 2014
Työyhteisön jäsen? Teollisuudessa toimivan työhygieenikon tehtävien hoitaminen on yksinäisen asiantuntijan työtä yhdessä työyhteisön eri toimijoiden kanssa, ainakin meillä. Tärkein vastuu on laadukkaiden asiantuntijapalveluiden tuottaminen työterveyshuollon käyttöön ja sitä kautta tehtaan työntekijöiden arkeen. Työterveyshuolto on ulkoistettu yksityiselle palvelun tuottajalle ja vaikka kyseessä on Suomen johtava työelämäpalveluiden  tarjoaja, niin työhygienian osaamista heillä ei ole juuri tarjota työn tueksi. Terveysasemalla henkilöstön juuret ovat perinteisesti olleet syvällä tehtaalla ja työympäristön tuntemus huippuluokkaa. Käynnissä oleva sukupolven vaihdos tuo oman murroksensa tähän maailmaan, perehdyttäminen työpaikan asioihin on tehtävä huolella. Työhygienian asiantuntemukselle on kysyntää ja Työterveyslaitos on oman asiantuntemuksen kehityksen kannalta välttämätön yhteistyökumppani.

Tarjolla on monenlaisia rooleja, tietyt tehtävät ovat meidän kulttuurissa jo olemassa ja niissä on helppo olla matkassa. Työympäristön altisteiden ja niiden merkityksen ymmärtävän asiantuntijan rooli on mielenkiintoinen ja haasteellinen tehtävä. Valitettavasti työni painopiste on vahvasti reagoivassa työssä, ”tulipalojen sammuttelua” riittää ja vaatimustaso aikataululle ja mittaamiselle on haastava. Helpoin tapa toimia on omaksua tämä rooli ja priorisoida työt eniten huutavien tarpeen mukaan. Silloin saa parhaan palautteen kentältä.

Työhygieenikkoa ei osata luonnostaan pyytää mukaan kehittämään työympäristöä kovinkaan hyvin, korjaavaa ja kehittävää roolia tarjotaan linjaorganisaation toimesta valitettavan harvoin. Toki työterveyshuollon kanssa tehtävä työpaikkaselvitystyö antaa säännöllisen mahdollisuuden kehittävään työhön kaikilla osastoilla. Työhygieenikon roolin kehittämiseen kohti työpaikan työhyvinvoinnin kehitystyön asiantuntijan roolia ei osata tarjota tukea organisaation sisältä. Se rooli on otettava, toimintamallit on kehitettävä ja vietävä tehtaan kulttuuriin. Tieto-taito työhygieenikon roolin sovittamisesta omaan organisaatioon on tuotava ulkopuolelta.

Linjaorganisaatiolla ovat tuotannolliset ja taloudelliset paineet niskassaan; työympäristön seurantaan, vaikuttavuuden arviointiin ja oikeiden toimenpiteiden tekemiseen heidän pelimerkkinsä ovat rajalliset. Eivätkä tässä jatkuvat YT-neuvottelut ja taantuma auta. Työkuorma kasvaa ja tuotantoon taloudellista hyötyä tuovat toimet painottuvat entisestään yhdessä kustannusten karsimisen kanssa. Viimeisimpien neuvotteluiden yhteydessä meille tehtiin uusi tavoiteorganisaatio ja toimintamalli, odotukset muutoksen tuomasta kehityksestä ovat korkealla. Erilaisia työhyvinvointia parantavia hankkeita meillä on runsaasti menossa, uudet toimintamallit kehittävät meillä työhyvinvointia samalla kun asiat tehdään tehokkaammin ja joustavammin. Hyviä käytäntöjä konsernin sisältä etsitään ja monistetaan. Työhygienian näkyminen osana tätä kehitystä teollisuudessa on haaste, johon on tartuttava. Blogissaan Hannu esitti kysymyksen ”Tarvitsisimmeko lisää johtamiseen vaikuttamista ja riski- että työhyvinvointiymmärrykseen liittyvää pedagogista osaamista vaikuttaaksemme tehokkaasti ja löytääksemme onnellisemman elämän?” Kyllä.

Työhyvinvointikylä -ajattelu on avannut silmäni ja tuonut ideoita myös oman työroolini kehittämiseen. Oman ammattiosaamisen vahvistaminen ja säännölliset kontaktit kollegoiden kanssa ovat välttämättömiä kehitettäessä toimintaa reagoivasta korjaavaan. Ideoista ja ajatuksista on voitava keskustella. Seuran vuosittaiset koulutuspäivät tarjoavat tähän oivan tilaisuuden, mutta taajuus on mielestäni riittämätön. TTL tiedusteli taannoin teollisuuden työhygieenikkojen halukkuutta syventäviin opintoihin, valitettavasti osallistujien vähäisyyden vuoksi koulutusta ei järjestetty. Meitä on teollisuudessa vain kourallinen, joten olisiko pääsy työterveyslaitoksen henkilöstön kanssa samaan koulutukseen meille oivallinen mahdollisuus kehittää osaamistamme? Vastavuoroisesti se olisi myös mahdollisuus tuoda teollisuuden näkökulma ja kommervenkit työterveyslaitoksen asiantuntijoiden käyttöön.

Teollisuudessa työhygieenikko ei voi vajota kehitystyön kannalta näkymättömäksi. Välillä tuntuu, ettei pelkkä asiantuntemuksen tarjoaminen riitä, vaan on tungettava puoliväkisin itsensä mukaan suunnittelutyöhön tai annettava tietoa aktiivisesti työhygienian ja työhyvinvoinnin kannata huomioon otettavista seikoista. Tässä roolissa on vielä paljon kehitettävää. Kehitystyö on käynnistymässä, ensimmäiset viisi vuotta on mennyt perinteisen roolin hoitamisessa, tehtaan tilanteen hahmottamiseen ja asioiden omaksumiseen. Kuudentena vuotena ajatukset ovat painottuneet toiminnan kehittämisen suunnittelemiseen, nyt seitsemäntenä on toiminnan aika. Työhyvinvointikylän vetovoimainen työympäristö on juuri se palvelu, mitä olen tarjoamassa työnantajalleni. Ei sitä toimenkuvassani lue.

Silloin tällöin minulle tulee tiedusteluja linjoja uudistettaessa; ”olemme uudistamassa työpistettä, mitä meidän tulisi ottaa huomioon…”. Sivujuonena on kuitenkin, ”mutta ymmärräthän, että kustannukset on otettava huomioon”. Tosiasia on, että suunnitteluvaiheessa kaikki työhyvinvointiin tehtävät satsaukset ovat edullisia verrattuna jälkikäteen tekemiseen. Huonosti suunnitellut työtilat ja väärin arvioidut altisteet tai arvioimatta jättämiset heijastuvat välittömästi työyhteisön työhyvinvointiin. Prosessin kannalta erinomaisesti toimivasta työpaikasta ei saada hyötyä irti, mikäli altisteet haittaavat työntekijän työsuoritusta. Siinä eivät projektille satelevat kiitokset kustannustehokkaasta työstä pitkälle kanna. Työntekijät osaavat vaatia myös laadullisesti hyviä olosuhteita - perustellusti. Työhygienian asiantuntemus on saatava suunnitteluun mukaan entistä painokkaammin.

Kovasti kiinnostaa millaisiin saappaisiin Sakari Junttila on Perämeren pohjukassa astunut? Haaste on heitetty.

Heikki Hellman
Työhygieenikko eräältä terästehtaalta Pohjanlahden rannalta

Vasta eläkeläistyöhygieenikon haastavan uran aloittaneena selasin työhygienian kirjat vuodesta 1948 vuoteen 2010 ja siinä sivussa ergonomian ja työturvallisuuden viimeiset tuotokset. Mikä oli muuttunut 60 vuodessa?
Sivumäärä on lisääntynyt 100 sivusta 600 sivuun. Teoreettisuus on kasvanut tiedon lisääntymisen myötä ja tuloksellisuus sekä taloudellisuus tullut vaikuttavaksi osatekijäksi. Kun työhygienian tavoite on mittaus, arviointi ja ehkäisy, on muutoksenteon haaste tullut yhä tärkeämmäksi ja haasteellisemmaksi. Tavoitekin on yhä vaativampi – aina yksilön onnellisuuteen ja työpaikan menestykseen asti.  Nuo ovat yleviä tavoitteita, kun ihmiskauppa ja lapsityövoima ovat edelleen osa globaalin ja jopa suomalaista työn arkea. Hyvä oivallus kuitenkin on, että riskien ohella huolehditaan työhyvinvoinnista ja että työstä saadaan hyvinvointia. Onko se haaste työhygienialle?

Työhygieenikon kannalta kemian teollisuuden nousu tärkeimmäksi vientiteollisuudeksemme ja kaivosteollisuuden onnistumiset ja epäonnet ovat tärkeitä viestejä. Siellä, missä riskinarviot on tehty huolella ja ammattitaidolla sekä arjen tavoitteet tunnistaen, onnistumiselle on kyetty luomaan hyvät edellytykset. Tapahtumat ovat myös osoittaneet vanhan totuuden: terveydellä ja taloudella on selkeä riippuvuus. Oikeat tavoitteet ja tunnusluvut ovat johtamisen ja toiminnan ydintä, ja niihin pääsy on nähtävä investointina.

2000-luku on tuonut vahvasti esiin työhygienian turvallisuusjohtamisen ja työhyvinvoinnin osana. Olemme sekä pakotettuja että osin halukkaitakin ymmärtämään yrityksen toimintatapoja ja arvoja. Työhygieniahan on osa sitä tekemistä, jolla varmistetaan työpaikkojen tavoitteiden positiivinen suunnittelu ja toteutuminen. Näin taataan laadukkaat, häiriintymättömät työprosessit tuottamaan hyvä talous ja takamaan hyvinvointia työstä. Ovathan työhygieenikot haasteeseen osin vastanneetkin arvioimalla esim. työtekoa ja keskittymistä häiritseviä melutasoja.

Työssäni aiemmin opin, että riskienhallinta on osa työpaikan sisäistä varmistusta mutta myös sisäisen tarkastuksen kohde. Työhygieenikon on nähtävä kokonaisuuksia tärkeiden ammattidetaljien lisäksi ollakseen vaikuttaja. Teollisuudesta eläköitynyt kollegani totesi taannoin, että  työhygieenikon on pidettävä yritysjohto varuillaan, jotta johto loisi edellytykset työhyvinvoinnille arjessa. Työhygienian tavoitteiden ja mittareiden on oltava osa yrityksen työhyvinvoinnin tavoitteista. Kuten työhyvinvoinnin historia osoittaa, olemme kehittyneet päämäärätietoisesti perässä hiihtävistä neuvojista ennakoiviksi tuloksentekijöiksi. Siksi on hyvä ymmärtää yritys-kulttuurin ja esimiesten roolien merkitys, kun kehitytään reagoivasta korjaavan ja kehittävän kulttuurin kautta työhygieenikkojakin asiantuntijoina käyttävään vuorovaikutteiseen turvallisuus-kulttuuriin.

Työhyvinvointikylä-ajattelussa oleellista on nähdä kokonaisuus selkeästi oman ja yrityksen tekemisen näkökulmalta lähtökohtana analyysille, jolla yritys priorisoi investointejaan. Hyvinhän tuo thv-ajattelu onkin edennyt (vrt. Työterveyspäivät luennot 2012) – sirpaleisuudesta on edetty kokonaisuuden hallintaan. On ymmärretty kannattavuus, liittyminen vuorovaikutteiseen johtamiseen, työn organisointiin, osaamiseen, terveyteen, ja työympäristöön. Yrityksillä on omia thv-konsepteja ja malleja sekä toimijoiden rooleja. Kuitenkin tulosmittareissa ja niiden liittämisessä yrityksen kehittämiseen ja tuloksellisuuteen on vielä parantamista. Työhygienian liittyminen tähän kokonaisuuteen on jatkossa vaikuttamisen kannalta tärkeää - miten yritys kehittyy lakitasolta huipputasolle tavoitteelliseen systemaattisesti suunniteltuun thv- ja turvallisuustoimintaan.

Työhygienia osaamisalueena eli joku tietää altistumisasiat täsmälleen ja pitää tietoa esillä sekä kokonaisuuteen vaikuttaminen eli yrityksen ja työntekijän menestyksen tukeminen ovat jatkossakin haasteita, joilla työhygienian näkyminen ratkaistaan. Luonnontieteilijöinä meillä on siihen syy-seuraussuhteen ymmärtäjinä hyvät edellytykset.

Aiemmista henkilökohtaisista arvoista luopuen - turhan nulkkasu on turhaa- kävin kuntotestissä. Oli sekä positiivisia että negatiivisia palautteita. Kuntoprosessi siis pyörähti käyntiin: tilannearvio, tavoite, suunnitelma tekemisistä ja investoinneista, seuranta ja ikuinen elämä. Työhygieenikko osaa hyvin arvioinnin ja mittaamisen. Tarvitsisimmeko lisää johtamiseen vaikuttamista ja riski- että työhyvinvointiymmärrykseen liittyvää pedagogista osaamista vaikuttaaksemme tehokkaasti ja löytääksemme onnellisemman elämän?

Miten yrityksessä työhygieenikko vaikuttaa, mitä tietoa hän tarvitsee vaikuttamiseensa v.2013, saako työhygieenikko arkeensa tukea tiedollisesti ja taidollisesti, mitä koulutusta ja tukea hän tarvitsee?? Haastan työhygieenikko Heikki Hellmanin vastaamaan mm näihin kysymyksiin.

Hannu Anttonen                                                                                         

STHS:n eläkeläisjäsen, ex-työterveyslaitoslainen ja dosentti kuolemaansa asti

Julkaistu alunperin maaliskuussa 2013
Työhygienian isänä pidetään Berdardino Ramazzinia, italialaista lääkäriä, joka kolme vuosisataa sitten julkaisi tutkimuksensa eri ammattien riskitekijöistä. Suomen ”Bernardino” Leo Noro kirjoitti Työhygienia-kirjansa vuonna 1947. Noro piti työhygienian synonyymina ammattihygieniaa, ja kirjassaan hän kuvaakin eri ammatteja, niiden riskitekijöitä ja työntekijöiltä niissä vaadittavia ominaisuuksia.
Suomen Työhygieniaseuran verkkosivujen työhygienian nykyinen määritelmä on: ”Työhygienia on toimintaa, joka selvittää fyysisen työympäristön fysikaalisia, kemiallisia ja biologisia vaaroja ja pyrkii poistamaan ne tai optimoimaan olosuhteet työpaikoilla.” Ja edelleen: ”Työhygienian perustavoite on työntekijän terveyden ja hyvinvoinnin turvaaminen ja sitä kautta koko yhteisön hyvinvoinnin suojeleminen. Työhygieenikko-ammattinimikkeellä toimiva henkilö arvioi, mittaa ja ehkäisee näitä työympäristön vaaratekijöitä”.
Ympäröivä maailmamme on kuitenkin muuttunut ja viime vuosikymmenen aikana kestävä kehitys on noussut yhä tärkeämmäksi ihmisten toimintaa ohjaavaksi periaatteeksi. Sosiaali- ja terveysministeriön uuden strategiankin kulmakivet ovat ekologinen, sosiaalinen, taloudellinen ja inhimillinen kestävyys ja esimerkiksi Työterveyslaitoksen visio vuodelle 2015 on ”Hyvinvointia työstä”, mikä tarkoittaa työn tekemistä niin, että seurauksena on kukoistava yksilö, toimiva työyhteisö, menestyvä yritys osana yhteiskuntaa, jossa työ ja muu elämä ovat hyvässä tasapainossa ja jossa ’kaveria ei jätetä’.

Kykeneekö perinteinen työhygienia vastaamaan näihin 21.vuosisadan vaateisiin?
Vastaus on kyllä ja ei. Sitten Leo Noron työhygieniakirjan, Suomesta on kehkeytynyt pohjoismainen hyvinvointivaltio, jossa terveydenhuolto toimii, koulujärjestelmä on yksi maailman parhaista, ja yhteiskunta on toimiva ja turvallinen. Työelämän laatu on hyvää eurooppalaista luokkaa, työtapaturmaluvut ovat laskeneet murto-osaan ja työtyytyväisyys kahdeksikon luokkaa.

Mutta edelleen on myös ongelmia. Mielenterveyshäiriöt ovat nousseet tuki- ja liikuntaelinsairauksien rinnalle työkyvyttömyyden aiheuttajina. Työhygienia, siinä muodossa kuin se kapeasti ajateltuna työhygieniaseuran määrittelyssä esitetään, vastaa siitä että ’perinteiset’ riskit ja vaarat ovat kontrollissa, niihin on varauduttu ja ne hallitaan. Mutta pelkästään riskitekijöitä hallitsemalla emme pysty takaamaan hyvinvointia laajemmin.

Työnteon malli on muuttunut teollisesta kontrolloidusta tekemisestä yhä enemmän itseohjautuvaan toimijuuteen. Riskinäkökulman rinnalle on noussut resurssinäkökulma: työn organisointiin liittyvät ongelmat syövät voimavaroja ja vähentävät työn tekemisen mielekkyyttä ja tuloksellisuutta.

Tarvitsemme ei vain perinteistä kontrolloivaa työhygieniataloa, vaan laajemman työhyvinvointikylän, jossa eri talot muodostavat verkostomaisen kokonaisuuden. Työhyvinvoinnin kokonaisuus on siten osiensa summa: jos jokin osa voi huonosti, ennemmin tai myöhemmin kokonaisuus kärsii.

Nykymaailmassa elämme kuten internetissä, toisiimme linkittyneinä. Kuten World Wide Web:kin olemme vahvasti keskinäisriippuvaisia, jossa ison kuvan näkeminen ja ymmärtäminen on tärkeätä. Ihmisyyden työhygienia on myös hoivan ja huolenpidon hygieniaa.

Tällainen tulevaisuustietoisuus kulkee käsi kädessä viisauden kanssa, myös työhygienian tulevaisuudessakin tärkeällä osaamisalueella.

Seuraavaksi haastan emeritus Hannu Anttosen, joka on ollut keskeisesti mukana kehittämässä työhyvinvointikylä-ajattelumallia.

Harri Vainio, Työterveyslaitos

Julkaistu alunperin helmikuussa 2013
Työhygienia syntyi teollistumisen myötä. Työhygieniaan kuuluivat olennaisena osana fysikaaliset, kemialliset ja biologiset haittatekijät ja vaikutuksia tarkasteltiin ammattitautien kautta. Työterveyslaitos tilastoi kuitenkin edelleen ilmoitettuja kemiallisten, fysikaalisten ja biologisten tekijöiden aiheuttamia ilmoitettuja ammattitauteja noin 6 000 vuosittain. Meillä on edelleen runsaasti teollisia ja jopa varhaisteollisia työoloja. Haittojen kokemisen kynnys näyttää alentuneen. Olemme huolestuneita asioista, jotka eivät aiheuta ammattitauteja tai näkyviä sairauksia. Huonosti voiminen vaikuttaa työntekoon ja työhyvinvointiin.
Sveitsiläinen Michel Guillemin on pohtinut tulevaisuuden työhygieniaa ja hän kiinnittää huomiota riskeihin liittyviin pelkoihin, riskin hallintaan, sosiaaliseen vastuuseen, ja siihen, että työhygienian pitäisi katsoa asioita nykyistä laajemmin. Hän tuo esiin nanomateriaalit, sähkösumun, biologisten tekijöiden uudet ongelmat, psykososiaaliset uhat sekä kemialliset tekijät. Hänen mukaansa kemiallisten tekijöiden prioriteetti säilyy jatkossakin, mutta hän haluaa korostaa edellä mainittuja muita ongelmia. Erityisesti hän nostaa esiin, että psykososiaaliset ongelmat eivät ole pelkästään subjektiivisia ja siksi niiden hoitamiseen tarvitaan myös työhygieenikkoa. Hän tuo esiin, että työhygienian rinnalle tarvitaan talouden, lainsäädännön, johdon, osakkeenomistajien, psykologien ja sosiologien osaamista ja ennen kaikkea yhteistyötä. Myös ympäristönsuojelun ja työsuojelun rajapinta on jäänyt liian vähälle huomiolle. Tämä on samankaltaista ajattelua kuin mitä Suomessa työhyvinvointiajattelu tuo työpaikoille.

Uusia haasteita suomalaiselle työhygienialle syntyy mm. pienien pitoisuuksien merkityksen arvioimisesta, puuttuvasta annos-vastetiedosta, vaaraepäilyiden oikeasta arvioimisesta tai yleisemmin kyvystä arvioida poikkeavien työympäristötekijöiden terveydellistä merkittävyyttä. Mitä tehdä niille perinteisille asioille, joille ei ole löydetty hyviä ratkaisuja kuten vaikkapa melu joillakin toimialoilla? Ilmastonmuutos ja lämpöolot ovat esimerkki, millä alueella täytyy tehdä hyvää yhteistyötä fysiologien, lääkäreiden ja työhygieenikoiden kesken, jotta parhaat mahdolliset ratkaisut löydettäisiin työn tehokkuuden ylläpitämiseksi. Meillä on alueita, missä asia voidaan hoitaa halvemmin ja tehokkaammin riskien hallinnan kautta kuin analysoimalla altistumis- ja terveystietoa. Kansallisen ja kansainvälisen työhygienian tason seuraaminen ja uusien ajatusten hakeminen on erityisesti Työterveyslaitoksen työhygieenikoiden tehtävä. Meidän tulisi valita hyviä painopistealueita, kuten esimerkiksi ovat olleet nanomateriaalit, kemialliset tekijät ja sisäympäristötekijät.

Työympäristötutkijoiden pitäisi nykyistä paremmin osata arvioida asiat niin kuin ne ovat. Ei liian haittalähtöisesti eikä liian negatiivissävytteisesti. Jaana Venkula on sosiaalipsykologina tuonut näitä näkökulmia esiin hakiessaan työn mielekkyyttä ja motivaatiota. Kaikki työtehtävät ja työympäristöt eivät jatkossakaan ole innostavia tai suurta tyytyväisyyttä tuottavia, mutta jokainen työpaikalla voi kehittää asioita. Vuodet 2012 ja 2013 ovat EU:n työterveys- ja työturvallisuusviraston toimesta nimetty teemavuosiksi otsikolla "Yhteistyöllä riskit hallintaan". Tämän ja muun yhteistyön tuloksena meillä on mahdollisuus saada aikaan Suomessa Euroopan paras työelämä, kuten työministeriön tavoitteessa esitetään.

Seuraavaksi haastan pääjohtaja Harri Vainion, joka on pitkään ollut kiinnostunut työhygieniasta.

Rauno Pääkkönen, teemajohtaja