Tuoreen tohtorin tuntoja yliopistomaailmasta

Usein ajatellaan, että tohtorin tutkinto ajaa sinua uralla eteenpäin ja avaa uusia mahdollisuuksia. Ehkä se sitä pitkällä tähtäimellä tekeekin, mutta tällä hetkellä tämän tuoreen tohtorin tuntoja leimaa hyvin pitkälti epävarmuus tulevasta. Minua tuntemattomille kerrottakoon, että väittelin marraskuussa 2015 ja olen siis katsellut maailmaa tohtorin silmin nyt reilun vuoden. Olen tehnyt tähänastisen urani (reilu 10 vuotta) pääasiassa yliopistomaailmassa ja pääsääntöisesti täällä on ollut ihan kivaa. Eli jatkaakin voisin. No, työsopimus on määräaikainen ja jatkumisen edellytyksenä on ulkopuolinen rahoitus.

Tuumasta toimeen ja hakemuksia tekemään. Erilaisten hakemusten kirjoittamiseen onkin mennyt iso osa työajasta kuluneen vuoden aikana. Valitettavasti hyväkään hakemus ei tänä päivänä välttämättä tuo leipää pöytään. En tiedä pitääkö syyttää valtion leikkauksia vai mitä, mutta tilanne on se, että tutkimusrahaa on entistä vaikeampi saada. Otetaan esimerkiksi säätiöt, koska sieltä tuoreen tohtorin on helppo rahaa hakea – ei välttämättä saada. Säätiöt saavat mielettömät määrät hyviä hakemuksia, joista pitäisi parissa kuukaudessa päättää, ketä rahoitetaan. Tässä esimerkkivastaus eräältä säätiöltä ”Hyvä Hakija, Kiitos apurahahakemuksestanne. Valitettavasti ette tällä kertaa ole apurahansaajien joukossa. Saimme yli 6 300 hakemusta, joka on enemmän kuin koskaan aikaisemmin.” Kysymys viisaammille: Millä erotut tästä massasta? Päätöksiä ei perustella, joten et oikein tiedä miten parantaa hakemustasi, jotta ensi kerralla tärppäisi. Lisäksi säätiöiden myöntämät apurahat ovat tyypillisesti vuoden mittaisia, joten jos vaikka onnistuisitkin apurahan saamaan, niin aloitapa sitten sama rumba kohta uudelleen… Tämä kaikki hakemuksien tekemiseen käytetty aika on tutkimukselta pois. Yksi vaihtoehto tuoreelle tohtorille on lähteä postdokkaamaan ulkomaille. Vuosi pari maailmalla avartaa ajattelua ja auttaa uralla eteenpäin. Itse asiassa kansainvälinen kokemus on tänä päivänä välttämättömyys, mikäli aikoo yliopistouraa jatkaa. Akateemisen uran ns. Tenure Track-paikkoja täytettäessä etusijalla ovat ne, joilta löytyy post doc –kokemusta maailmalta. Myös rahoittajan näkökulmassa painottuu nykyisin kansainvälinen kokemus – jos mielii esim. Suomen Akatemian tutkijarahoitusta saada, niin hakemuksessa pitää olla mukana kansainvälinen liikkuvuus. Tähän post doc -vaihtoehtoon minäkin sitten kallistuin ja nyt väännän apurahahakemuksia post doc –vuotta varten. Puolet matkakassasta olen onnistunut saamaan kasaan ja toiveissa on saada loputkin. Mutta siltä varalta, että ulkomaan vuosi ei onnistukaan, niin rahoitusta pitäisi hakea tietysti myös kotomaan tutkimukseen.
 
Tutkimusrahoituksen saamisen tiukentuminen ja huoli huomisesta ovat saaneet aikaan sen, että olen alkanut miettiä, josko sitten lähtisi töihin ihan muualle? Opiskeluaikanani meille mainostettiin töitä alalla riittävän ihmisten eläköityessä. Tosin tänä YT-aikana tilanne lienee erilainen, sillä viime vuosien lukuisat irtisanomiset meidänkin alamme tutkimuslaitoksista ovat vähentäneet työpaikkoja melkoisesti. No, katsotaan kuitenkin… avoimet työpaikat -> Pohjois-Savo -> sisäilma ja työhygienia -> tuloksia nolla. Ehkä muualla Suomessa avoimia paikkoja olisi, mutta miehen vakituinen työ ja turvaverkko Pohjois-Savossa nostavat kynnystä hakea töitä toiselta puolelta Suomea huomattavasti. Lisäksi osa tohtoreille sopivista työpaikoista lienee ns. piilotyöpaikkoja, jotka löytääksesi sinun täytyisi vaan tuntea oikeat ihmiset ja osata markkinoida osaamistasi.
 
Tällä kirjoituksella haluan nostaa esiin sen, että vaikka tohtorin hatun saaminen on huima suoritus ja näyte sinnikkäästä ja kovasta työstä, ei se tässä yhteiskunnassa välttämättä vielä takaa mitään. Tästä kertonee myös työttömien tohtoreiden kasvava määrä. Uskallan väittää, että en ole ainoa tuore tohtori, joka painii samojen epävarmojen tulevaisuudennäkymien kanssa ja etsii omaa lokeroaan. Olen edelleen innoissani työhygieniasta ja koen turvallisen työympäristön olevan jokaisen oikeus. Vaikka intoa tehdä tämän alan työtä onkin, epävarmuus jatkosta huolettaa aina välillä. Perheellisenä ja asuntolainaisena olisi ihan kiva, että tietäisi töitä ja palkkaa riittävän. Toki työn tekemisen kulttuuri on muuttunut viime aikoina muuallakin epävarmempaan ja määräaikaisempaan suuntaan. Onko meidän vaan hyväksyttävä tämä kehitys ja opittava elämään epävarmuuden kanssa? Pitääkö meidän kehittää itsemme ”multitaskaajiksi”, jotka mukautuvat sujuvasti työstä toiseen?
 
Tässä blogisarjassa on ollut tapana haastaa seuraava kirjoittaja. En osaa nimeltä mainita ketään, mutta haluaisin kuulla miten yritysmaailma näkee tuoreiden (ja miksei myös kokeneempienkin) työhygienian alan tohtoreiden potentiaalin työmarkkinoilla.

Maija Leppänen, tutkija, Itä-Suomen yliopisto